Aina siitä lähtien, kun maidenväliset rajat keksittiin, ihmiset ovat ylittäneet niitä – eivät vain ulkomailla käydäkseen, vaan elääkseen ja työskennelläkseen toisessa maassa. Rajoja ylittäessään ihmiset ovat lähes aina ottaneet riskejä, sillä heitä on ajanut luja tahto jättää vaikeudet taakseen ja elää parempaa elämää.
Tämä tahto on aina ollut inhimillisen kehityksen lähde. Historia opettaa, että muuttoliike ei ole lisännyt vain yksittäisten maastamuuttajien hyvinvointia, vaan se on myös parantanut koko ihmiskunnan elinoloja.
Tämä pätee edelleenkin. Raportissa, jonka esittelin juuri YK:n yleiskokoukselle, kerron tutkimuksesta, joka osoittaa, että siirtolaisuudesta, ainakin parhaimmillaan, eivät hyödy vain siirtolaiset itse, vaan myös heidät vastaanottava maa – ja jopa maa, jonka he jättivät taakseen.
Että kuinka? Vastaanottavissa maissa maahanmuuttajat tekevät ne tärkeät työt, joita maan vakiasukkaat eivät halua tehdä. Maahanmuuttajat tuottavat niitä palveluita, joihin moni yhteiskunta nojaa. He hoitavat lapsia, sairaita ja vanhuksia, tekevät ruokaa sekä siivoavat koteja ja toimistoja.
He eivät kuitenkaan tee vain palkkatöitä. Lähes puolet 90-luvulla teollisuusmaihin tulleista uusista, yli 25-vuotiaista maahanmuuttajista oli korkeasti koulutettuja. Koulutusta tai ei, monet siirtolaiset perustavat yrityksiä vuorokauden ympäri palvelevista elintarvikekaupoista aina Googlen kaltaisiin jätteihin asti. Jotkut ovat taiteilijoita, esiintyjiä tai kirjailijoita, jotka auttavat muuttamaan uudet kotikaupunkinsa luovuuden ja kulttuurin keskuksiksi.
Maahanmuuton myötä myös palveluiden ja tavaroiden tarve kasvaa, mikä tuo oman lisänsä kansantuotteeseen. Yleensä maahanmuuttajat myös maksavat valtiolle verorahoja enemmän kuin mitä he saavat etuuksina. Euroopassa, jossa väestönkasvu on hidasta tai olematonta, nuoret ulkomaiset työntekijät antavat oman panoksensa alimitoitettuihin eläkejärjestelmiin. Kaiken kaikkiaan maat, jotka ottavat maahanmuuttajia avosylin vastaan ja jotka onnistuvat integroimaan heidät yhteiskuntaan, ovat maailman dynaamisimpia maita – niin taloudellisesti, sosiaalisesti kuin kulttuurisestikin.
Lähtömaat puolestaan hyötyvät rahalähetyksistä, joita siirtolaiset lähettävät kotiin. Näiden yhteismäärä oli viime vuonna noin 232 miljardia dollaria, joista 167 miljardia meni kehitysmaihin. Tämä summa on suurempi kuin nykyinen kehitysapu kaikista lahjoittajamaista yhteensä, mutta ei todellakaan niiden korvike. Rahalähetyksistä eivät hyödy vain rahojen välittömät vastaanottajat, vaan myös niiden tavaroiden ja palvelujen tuottajat, joiden tuotteita rahoilla ostetaan. Kansantulo nousee ja sijoitusten määrä kohoaa.
Perheet, joista yksi tai useampi jäsen työskentelee ulkomailla, kuluttavat enemmän rahaa koulutukseen ja terveydenhuoltoon kotimaassaan. Mikäli he ovat köyhiä – kuten senegalilaisen Le Mandat -elokuvaklassikon perhe – rahalähetykset voivat saattaa heidät talouspalveluiden, mm. pankkien, luottoyhtiöiden sekä mikrorahoituksen luo.
Lisäksi yhä useammat valtiot ymmärtävät, että ulkomailla asuvat kansalaiset voivat toimia kehityksen rattaina, ja vahvistavat yhteyksiään heihin. Myöntämällä kaksoiskansalaisuuden, sallimalla ulkomailta äänestämisen, laajentamalla konsulaattien palvelutarjontaa sekä kehittämällä yhdessä siirtolaisten kansa heidän kotiyhteisöään, valtiot moninkertaistavat muuttoliikkeen edut. Joidenkin maiden maahanmuuttajayhdistykset vaikuttavat lähtömaansa oloihin lähettämällä kollektiivisia rahalähetyksiä pienten kehitysprojektien tueksi.
Menestyvät maahanmuuttajat suuntaavat usein sijoituksensa lähtömaahansa ja rohkaisevat näin muitakin sijoittamaan. Hankkimansa tietotaidon avulla he vaikuttavat myös teknologian ja tiedonsiirron kehittymiseen. Intian ohjelmistoteollisuus on kehittynyt suurelta osin juuri maasta muuttaneiden siirtolaisten, maahan palanneiden siirtolaisten sekä niin Intiassa kuin ulkomailla toimivien intialaisten yrittäjien tehokkaan verkostoitumisen ansiosta. Toinen esimerkki ovat albaanit, jotka työskenneltyään Kreikassa tuovat tuliaisinaan maanviljelystietotaitoa, jonka avulla tuottavuus lisääntyy. Tarinoita on monta.
Muuttoliikkeellä on toki myös kääntöpuolensa. On kuitenkin ironista, että juuri yritykset hallita muuttoliikettä ovat syy monille sen lieveilmiöistä: hallitsemattomasti tai laittomasti maahan saapuvat siirtolaiset joutuvat helpoimmin salakuljettajien, ihmiskaupan ja hyväksikäytön uhreiksi. On myös tilanteita, jolloin maan vakiasukkaiden ja maahanmuuttajien yhteiselo vaatii sopeutumista, etenkin silloin, kun uskomukset, tavat ja koulutustaso ovat hyvin erilaiset. Lisäksi köyhät maat kärsivät aivopaosta, kun koulutetut ja ammattitaitoiset ihmiset – kuten Etelä-Afrikan terveydenhuollon toimihenkilöt – lähtevät parempien palkkojen ja elinolojen perään muihin maihin juuri silloin, kun heitä eniten tarvitaan.
Maat oppivat kuitenkin selviämään näistä ongelmista. Selviäminen on nopeampaa, jos maat tekevät yhteistyötä ja oppivat toistensa kokemuksista. Tämä on tavoite, kun yleiskokous ensi syyskuussa kokoontuu käymään korkean tason vuoropuhelua muuttoliikkeestä ja kehityksestä. Yhtäkään maata ei pyydetä luopumaan itsenäisestä maahanmuuttopolitiikastaan tai omien rajojensa hallinnasta – eikä tällaista voida edes odottaa. Kaikki maat voivat kuitenkin vaihtaa ajatuksia ja hyötyä keskustelusta. Tämän vuoksi toivon, että syyskuinen vuoropuhelu on jonkin uuden alku.
Niin kauan kuin on kansakuntia, on myös siirtolaisia. Vaikka jotkut saattavat toivoa toisin, muuttoliike kuuluu maailmaan. Kyse ei siis ole muuttoliikkeen lopettamisesta, vaan sen hoitamisesta paremmin – yhteistyöllä ja ymmärryksellä. Muuttoliikkeen ollessa kyseessä yhden voitto ei ole toisen tappio, sillä siitä voivat hyötyä kaikki.